Pirteä pakkaspäivä sai pohtimaan koiran kirsua. Koiran, tässä tapauksessa tietysti partacollien, kirsu on sitten mainio kapistus. Se voi olla musta -kuten tuossa yläpuolella nenämallillamme Svenssonilla, ruskea, sininen tai vaaleanpunainen kuten toisella nenämallillamme Bellmanilla, jonka kirsua voi ihastella tuossa hieman alempana.
Kaikkihan tietävät, että koiran nenä haistaa aika monta tuhatta, tai peräti miljoona kertaa paremmin ja tarkemmin kuin meidän ihmisten vastaava ruumiinosa. Ei lainkaan huonosti:)
Svenssonin kirsu on kuin lakritsia. Tai salmiakkia. Tai vaikka iso nokipala. Useimmiten taidan kutsua Svenssonia lakritsinenäksi, sillä sitä kirsu mielestäni eniten muistuttaa.
Ekalla partiksellani Henkalla oli sininen kirsu. Se oli kuin iso mustikka keskellä päätä. Tyhmempi olisi saattanut luulla, että Henkalla oli aina kylmä, kun nenäkin oli sininen, mutta toisaalta Henkkaa olisi voinut luulla kirsun värin perustella myös siniveriseksi:)
Ruskeista partiskirsuista minulla ei ole syvällisempää ja omakohtaisempaa kokemusta, mutta vaaleanpunaisista kirsuista sitäkin enemmän. Tai oikeastaanhan Bellmanin nenä on kinuskin värinen, tai toffeen, mutta nehän nyt ovat melkein sama asia. Joku voisi sanoa Bellmanin nenää punaiseksi, mutta en minä. Paitsi, että jouluna Bellman on itseoikeutetusti meidän perheen Petteri Punakuono.
Ja kun vauhtiin päästiin, mietitäämpä partiskirsun mallia ja kokoa. Svenssonilla on aika tavallisen kokoinen ja muotoinen nenä, kuten kai medelsvenssonilla kuuluukin olla. Myös Beltsun nenä on kokoa L. Ainoalla tyttöpartiksellani, edesmenneellä Hertalla oli pieni pikimusta nenä. Hertan kirsu oli aatelismallinen, eli hieman kyömy. Vaikka nenä oli pieni, hajuaisti oli melkoinen: Hertan nenä haistoi herkun kuin herkun, mistä tahansa.
Svensson ja Bellman lähtevät nyt nenineen kohti agilityhallia, jossa on tarjolla perjantai-illan ratakiemurat ja -koukerot!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti